torstai 21. marraskuuta 2013

Footprint yourself and make a difference

Mikä siinä on kun mikään ei riitä, ei siis yhtikäs mikään.

Ihan sama kuinka paljon on keskeneräisiä projekteja, niin ihmisen siitä huolimatta haalittava itselleen lisää tekemistä. En tiedä teistä muista, mutta minä ainakin kuulun tähän kyseiseen (kyseenalaiseen) ryhmään. Olen teille jo monet kerrat vuodattanut ongelmiani liittyen jatkuvaan kiireeseen, miettinyt mitä sen eteen pitäisi tehdä ja miten niistä pääsee edes joskus tässä maailmassa eroon.

Keskiviikkoiseen koulupäivään täällä Forssan HAMK:lla kuului peräti kolme kokousta, päivä alkoi aamu 8 ja päättyi päivällä puoli neljän aikoihin. Varsinaista työelämään tutustumista eikö vain? Päivän saldoksi tuli liittyminen kahteen uuteen toimintaan. Hetken mielijohteen ja erittäin lyhyen harkinnan jälkeen päätin liittyä koulumme osuuskuntaan, jossa tulemme ajamaan esim. opiskelijoiden etuja ja asioita. Lounaan jälkeen meillä oli varsin ainutlaatuinen mahdollisuus, nimittäin keskustelu kaupungin johdon kanssa alueen tulevaisuudesta ja kehittämisestä. Kuten olin itsekin ajatellut, ja kuinka meille kerrottiin, niin vastaavanlainen tilaisuus ei todellakaan ole rutiinikäytäntönä jokaisessa kunnassa. Meille kävi vaan tälläinen pienimuotoinen flaksi, että kaupunki on yllätykseksemme kiinnostunut meidän nuorten mielipiteistä.
Kaupungin johdosta paikalla oli itse kaupunginjohtaja sekä hallituksen ja valtuuston puheenjohtajat. Toisena merkittävänä osapuolena olimme me opiskelijat, joiden ajatuksista kaupunginpäättäjät olivat erityisen kiinnostuneita. Mitä meillä olisi annettavaa heille? Syitä miksi ihmiset joko tulevat tai lähtevät Forssasta? Miten seutua tulisi kehittää, jotta se kasvaisi vetoivoimaiseksi keskuskaupungiksi?
Kaiken tämän kattavan keskustelun ja vuoropuhelun jälkeen ilmaan heitettiin idea perustaa täysin puolueeton ryhmä, joukko asiasta kiinnostuneista henkilöistä, jotka olisivat tulevaisuudessa mukana mm. kaupungin päätöksenteossa ja kehittämisessä. Ja minähän olin yksi näistä henkilöistä.

Reilut kahdeksan tuntia ja tuloksena pelkkää lisävastuuta ja velvollisuuksia, mutta jos kerran halua löytyy, niin antaa palaa vaan! Vapaa-aikakin muuten ollut aika tiukoilla viime aikoina, niin mikä muukaan sitä paremmin lisääkään kuin uudet tehtävät..

Kaikkien näiden uusien tempauksieni lisäksi toimin siis tuutorina, liikuntatuutorina sekä YKL:n (Ympäristöasiantuntijoiden Keskusliiton) opiskelijatoimikunnassa. Johan on juttuja tässä elämässä.. mitä sitä vielä oikein keksisikään?
En olisi muutama vuosi sitten uskonut, että olen sellainen ihminen kun olen nyt. Henkilö, jolla on suuri halu jättää jälkeensä merkin siitä, että "minä olin tällä (I was here)". Ainoa tapa, jolla voi vaikuttaa ympäröivään maailmaan, on tehdä muutos. Jokainen tekee sen omalla tavallaan, mikäli riittävää tahtoa ja uskoa löytyy, tavalla joka sopii itse kullekin. 

Mitä tulee vielä minuun itseeni ja muihin kuulumisiini, niin huomenna oli vuorossa jälleen kerta matka parturin osaaviin käsiin (että nämä lyhyet hiukset ovat sitten rasittavat.. malli kasvaa hetkessä liian pitkäksi). Illalla mennään puolikkaani kanssa katsomaan tuo kauan odotettu Nälkäpeli -trilogian toinen osa elokuvateatteriin. En ole muuta sitten odottanutkaan nähtyäni sen ensimmäisen osan ja luettuani tuon kyseisen trilogian pariin otteeseen. Vaikka tiedän mitä kirjassa tapahtuu, niin kyllä se elokuvan näkeminen silti jännittää! Saa nähdä miten erilaiseksi ne lopulta osoittautuvat, koska elokuvat venyisivät tuntitolkuttomiin, jos niissä kerrottaisiin kaikki asiat yhtä yksityiskohtaisesti kuin kirjoissa. 


Vain kaksi asiaa ovat äärettömiä, universumi ja ihmisten typeryys, 
enkä ole ensimmäisestä aivan varma.
- Albert Einstein

tiistai 12. marraskuuta 2013

Kun mikään ei riitä

Mikä siinä oikeen on, että kun koulu alkaa syksyllä, niin on aivan mielettömän lepposaa. Ensimmäinen kuukausi menee pelkästään siinä, että muistellaan mitä se koulun käynti ja opiskelu oikein onkaan.
Raapustin tässä muutama päivä takaperin paperille kaikki koulutyöt ja niiden viimeiset palautuspäivät.. eihän niitä tullut siihen kuin vaivaiset kahdeksan kappaletta (eikä siinä vielä edes kaikki!), joista jokaisen deadline on ennen joulua. Saattaapi tulla hieman.. varsinkin kun en haluaisi käyttää jokaista minuuttia vapaa-ajastani niiden tekemiseen (mutta se on pakko).

Siinä tuli oikein mahtava fiilis erään viikonlopun jälkeen, kun en ollut tehnyt juuri mitään muuta kuin istunut sisällä, piipahtanut nopealla lenkillä ja siivonnut murto-osan kämpästäni. Kun koitti maanantai, ja meillä oli koko päivän opetusta Hämeenlinnassa, niin mitäs muutakaan opettajat meille olikaan keksineet kuin kaksi uutta projektia! Siis se fiilis ja stressin määrä siinä kohtaan kun tajuat, että enhän mä tehnyt viikonloppuna yhtikäs mitään. Mitä kaikkea siinä kolmen päivän aikana olisi ollut mahdollista saada aikaiseksi, mutta kun ei.. aina ei vaan yksinkertaisesti jaksa tai kiinnosta.

Sitä ajattelee melkeen joka päivä sitä yhtä ja samaa asiaa: "Tänään mä teen ainakin yhden tai kaksi koulujuttua valmiiksi", mutta kun koittaa se aika päivästä kun pääset koulusta kotiin, niin se on viimeinen asia mikä käy mielessä. Kotona ollessaan sitä keksii kaikkea muuta hyvää tai vähemmän hyödyllistä tekemistä, sen sijaan, että tekisit rästitehtäviä pois päiväjärjestyksestä. Olen huomannut myös sen, että jos jään tekemään tehtäviä koulun kirjastoon, niin siellä saan tunnissa aikaiseksi huomattavasti enemmän kuin kotona koko viikon aikana. Kotosalla on vaan aivan liikaa häiritötekijöitä ja muita ärsykkeitä.
Ja koska tässä alkaa olemaan lievästi sanottuna pieni kiire kaikkien noiden ryhmätöiden ja projektien kanssa, niin ehkä olisi vaan parasta mennä suosiolla tekemään niitä kirjastoon.


Kaikesta tästä hulinasta huolimatta mulla ei ole vielä mikään äärettömän uupunut olo, mutta ehkä se stressi puhkeaa sitten viimeistään joulukuussa (but hope not). Tässä kun on istunut tunneilla ja kuullut, että tulee taas uusi isompi tehtävä (mitkä tehdään onneksi ryhmissä, niin vastuu saadaan jaettua moneen pekkaan), niin sitä alkaa aluksi nauraa kaikelle sille työmäärälle mikä jo odottaa kotiin mentäessä. Hetkeä myöhemmin tulee ahdistus ja paniikki.. mistä ihmeestä sitä aikaa saa taiottua lisää, että kaiken saa tehtyä ajallaan ja vieläpä kunnolla!? 
Jos sulta löytyy vastaus tähän, niin ole kiltti ja kerro ihmeessä (multa alkaa olla keinot vähissä).

Mutta nyt kun olen taas purkanut sydäntäni, niin mennäämpäs muihin aiheisiin.
Halloween oli ja meni, niin kuin moni muukin asia! Tämä taisi olla ensimmäinen kerta koko elämässäni kun panostin edes hivenen verran pukeutumiseeni näinä synkkinä Pyhäinpäiväin rientoina. Viime vuonna meidän "porukka" oli pukeutunut Karhukoplaksi, mutta tänä vuonna meillä ei ollut mitään yhteistä teemaa, mikä vähän harmitti. Olisi ollut meinaan ihan kiva, että meillä olisi ollut jokin punainen lanka, joka olisi yhdistänyt meitä kaikkia (aina ei voi saada mitä haluaa). 
Tässä nyt muutama harva kuva kyseistä illasta. Meikäläinen yritti ja nimenomaan YRITTI olla Hullu Hatuntekijä Liisa Ihmemaasta, mutta siihen se myös jäi.. hiukset sutturalla ja hattu päässä, that's it!




video


Kävin tuossa myös värjäyttämässä räpsyttimeni eli silmäripseni, mikä oli se ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinenkin kerta. Ajatus tuohon kävi, kun oltiin kaverin kanssa kaupungilla suurkaupunki Vorssassa, ja näimme erään parturi-kampaamon ovessa mainoksen, jossa oli kulmien ja ripsien värjäys tarjouksessa hintaan 8€. Siinähän me sitten mentiin ja varattiin meille ajat heti seuraavalle päivälle. Odotukset olivat suuret, koska olen aina ajatellut, että ripsien värjäys tarkoittaa sitä, että ripset näyttävät siltä kuin niissä olisi mascaraa, eikä sitä tarvitsisi sen vuoksi enää välttämättä käyttää. Noh.. lopputulos oli kaukana siitä. Ripsissä kyllä oli nyt syvempi väri (termi suoraan toimenpiteen suorittaneelta naishenkilöltä), mutta ne eivät todellakaan näyttäneet siltä miltä odotin! Lähinnä vaan siltä, että ripsiini olisi edellisen meikinpoiston jälkeen jäänyt ripsaria. Sen verran voi tästä todeta, että ainakaan kyseiseen paikkaan en varmaan mene enää ripsiäni värjäämään, vaan kokeilen jotain muuta paikkaa, nähdäkseni onko paikalla tai ammattiosaamisella merkitystä (ja luultavasti on).

Joten mitä näistä viime viikoista on jäänyt sitten irti? Päällimmäisenä kauhea stressi, mitä olen pyrkinyt pitämään loitolla juoksemalla, ja se muuten auttaa! Kävitpä sitten yksin tai porukalla ulkona kirmaamassa, niin se kyllä piristää mieltä ja kehoa, jonka jälkeen jaksaa taas painaa (jotenkuten) koulutöiden parissa.

Sitten tässä edeltävänä viikonloppuna lähdin taas pitkästä aikaa Poriin, mitä olin odottanut jo viikon verran intoa piukassa! Viime kerrasta ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa (silloin oli syysloma), mutta jotenkin on tuntunut siltä, että päivät ovat menneet sekä todella hitaasti että nopeasti, joka vaikutti siihen, että aloin jo kaipaamaan Poriin päin.

Mutta tosiaan kun mikään ei mene koskaan putkeen eikä mikään riitä meidän kaikkivaltiaalle, niin lähde siitä nyt iloisin mielin matkaan, kun ensimmäiseksi pitää poiketa sairaalassa ja loppuaika hoivata toipilasta. Olin toivonut ja suunnitellut aivan erilaista viikonloppua, mutta minkäs sille mahtaa. Onneksi ei ollut kyseessä mikään sen vakavampi operaatio. 
Tästä eteenpäin eletään hetkessä eikä murehdita menneitä.


Tarvitsemme kaksi sydäntä: pienen, joka on täynnä
 syvää hellyyttä ja toisen, joka on terästä.
- Kahil Gibran